Niin mitä? No, tällä hetkellä tuntuu siltä, että tietokirjan kirjoittaminen etenee etanan lailla. Etanoin vaan menemään. Edistystä tapahtuu koko ajan, mutta tahti on hidas. Osittain tämä tuntemus johtuu varmasti omista päänsisäisistä solmuistani: minun pitäisi aina edetä nopeammin, tehdä enemmän, tehdä paremmin ja vaivattomammin. (Kenenkään muun toki ei tarvitse, etenkään tässä maailmantilanteessa.)

Kirjan kirjoittaminen ei kuitenkaan ole nopeammin-enemmän-paremmin -toimintaa. Ei romaanin, ei tietokirjankaan. Tämän tietokirjan prosessi ei etene suoraviivaisesti, en loiki kirjoittaessani nopeasti ja kevyesti kuin gaselli. Etenen hitaasti, joskin määrätietoisesti – kuin etana. Etenemistäni voi seurata taakse jäävistä limajäljistä, joskaan en ole varma, mitä ne tässä etanametaforassani tarkoittaisivat.

Luvut muotoutuvat tällä hetkellä mosaiikkimaisesti, kun taustalukemistoni inspiroi lisäämään tekstiä eri kohtiin tiedostoa. Olen lukenut ja selannut paljon kiinnostavia teoksia ja artikkeleita Kultaa varten. Tällä hetkellä taistelen itselleni klassisen ongelman kanssa: kaikki on niin kiinnostavaa, että tässä vaiheessa prosessia on vaikeaa tietää, mitä jättää pois.

Sanoja on kirjassa siksi jo paljon. Tunnen prosessini ja tiedän, että niitä tulee olemaan aivan liikaa ja sekavasti nyt tässä vaiheessa, mutta syksyllä viimeistään alan vähentää tarpeettomia pedanttisia yksityiskohtia ja maalaamaan laveammalla pensselillä, jotta olennainen pääsee pääosaan.

Tämä etana toivottavasti myös transmutoituu jossain vaiheessa kevättä nopeammaksi eläimeksi. Toivon, että voisin loppukeväästä tai alkukesästä pitää jossakin pienen kirjoittajaretriitin, niin saisin keskityttyä pelkästään käsikirjoitukseen ilman arjen huolia. Toivon, että maailmakin voisi kevättä kohti olla hieman parempi paikka. Pandemian, lähellä olevan sodan ja ilmastonmuutoksen keskellä on raskasta edetä – edes etanan tahdilla.