Monessa ”haluatko tietokirjailijaksi?” -henkisessä oppaassa huomautetaan nimenomaan tutkijoille, etteivät he voi kirjoittaa yleistajuista tietokirjaa samalla tavalla kuin akateemista artikkelia. Tämä on totta. Akateeminen kirjoitustyyli on aivan toista maata kuin tietokirjan tyyli.
Akateemisessa maailmassa tutkijat ovat tottuneet kirjoittamaan tarkkaa tekstiä, jossa kuvailulla ja lennokkuudella ei ole niin väliä, kunhan faktat ovat kunnossa ja lähdeviitteet selvät. Omalla humanistisella alallani, filologiassa ja historiallisessa kielitieteessä, hyvin soljuvaa ja yhteen nivoutuvaa tekstiä arvostetaan tosin enemmän kuin vaikkapa geenitutkimuksen alalla. Esimerkiksi ohjaajani ja esitarkastajani kehuivat väitöskirjaani miellyttäväksi lukukokemukseksi, mistä olen todella iloinen. Tein paljon töitä saadakseni tekstistä sujuvaa. Kehuista huolimatta väitöskirjani ei kuitenkaan ole viihdyttävää lukemista alan ulkopuoliselle. Joka sivu vilisee erityistermejä, lähdeviitteet tuppautuvat tekstin sekaan, ja kaikki väittämät on perusteltu pikkutarkasti tieteenalan tapojen mukaisesti.
Ei ihme, että akateemista tekstiä sujuvasti tuottavan tutkijan voi olla vaikeaa ottaa rennompi ote kirjoittaessaan yleistajuista tekstiä laajemmalle yleisölle. Yleistajuistamisessa on kyse osittain juurikin yleistämisestä, ja se on meille tutkimusta tekeville välillä kovin haastavaa. Eihän aiheesta X vielä tiedetä niin paljon, että voisin jättää pois ehkät ja tomerasti vaan väittää jotain!
Huomaan, että minulle haastavinta tietokirjan kirjoittamisessa on nimenomaan tarkkuuden tasojen miettiminen. Tarvitseeko lukija näin paljon yksityiskohtia? Miten paljon kehtaan yleistää? Olen tässä vaiheessa prosessia antanut itselleni luvan rypeä yksityiskohdissa, jos se edistää raakileversion valmistumista. Myöhemmin katson kirjaa kokonaisuutena ja mietin, minkä tasoinen tarkkuus riittää.
Kirjoitustyylin suhteen olen kokenut tietokirjaprosessissa vähemmän haasteita. Olen itse nimittäin tottunut vaihtamaan tyylilajien välillä johtuen fiktiotaustastani. Olen kirjoittanut fiktiota ja runoja lapsesta lähtien ja ottanut homman vakavammin viimeisen noin 15 vuoden aikana. Kirjoitan paljon englanniksi (toinen äidinkieleni), mutta myös suomeksi. Olen kohtapuoliin alkamassa viimeistellä suomenkielistä säeromaanikäsikirjoitusta, jonka kirjoitin keväällä. Osallistuin juuri Nanowrimo-kirjoitushaasteeseen, jossa kirjoitin marraskuun aikana hieman yli 50 000 sanaa ja sain englanninkielisen romaanikäsikirjoituksen raakileversion valmiiksi.
Kirjoitan siis paljon luovaa tekstiä. Olen tottunut leikkimään sanoilla ja venyttämään sekä englantia että suomea omiin tarkoitusperiini.
Väitöskirjaa tehdessäni minusta tuntui, että luovan kirjoittamisen tausta oli minulle sekä vahvuus että pienemmässä määrin heikkous. Heikkous siksi, että minulla kesti jonkin verran aikaa oppia kirjoittamaan kunnollista akateemista tekstiä. Vahvuus erityisesti siksi, että fiktion kirjoittamisen kautta olen oppinut, millainen olen kirjoittajana. Kuten viime postauksessa totesin, kirjoitusprosessini on sotkuinen, mutta ainakin tiedän, millä tavalla saan tekstiä aikaiseksi. Käytän akateemisessa kirjoittamisessa samoja tekniikoita, joilla naputtelen romaanin kasaan. Kirjoitustyyli on täysin erilainen, prosessi yllättävän samanlainen.
Narratiivinen tietokirja on minulle oikeastaan melko ideaali kirjallisuudenlaji. Pääsen käyttämään tutkijan taitojani tiedonetsinnässä ja faktojen tarkistuksessa. Osaan jäsentää tietoa ja löytää lähteistäni kirjaa varten tarpeellisen tiedon melko nopeasti. Pääsen kuitenkin myös leikkimään kielellä, heittämään vitsiäkin, kuvailemaan ja kuljettamaan lukijaa eteenpäin taidoilla, joita olen saanut fiktiota kirjoittamalla. Tietokirjoittaminen on ihana välimuoto, mieluinen pysähdyspaikka janalla, jonka toisessa päässä on akateeminen teksti ja toisessa fiktio. Minulla on vielä paljon opittavaa hyvän tietokirjan tekemisestä, mutta luovien ja akateemisten kävelysauvojen tuella on ollut yllättävän helppoa lähteä liikkeelle.