Viisasten kiven metsästäjät toivottaa kaikille hyvää uutta vuotta! Vuosi 2022 vaikuttaa toistaiseksi sisältävän monia samoja haasteita kuin edellinenkin vuosi muun muassa pandemian suhteen. Onneksi tietokirjailija voi tässä vaiheessa projektia jatkaa töiden tekoa omassa kotikammiossaan… Valon lisääntyminen sentään auttaa löytämään työenergiaa. Näen kotitoimistonurkkauksestani tuulessa huojuvia puita ja sinisen taivaan.

Teen tänä vuonna tammikuusta kesäkuun loppuun töitä Suomen tietokirjailijat ry:n apurahalla. Olin viime kevään haussa onnekas ja sain puolen vuoden apurahan luovaan tietokirjalliseen työskentelyyn. Tietokirjan valmistuminen kaipaa tosin vielä lisäapurahaa, joten kevään suunnitelmiini kuuluu myös apurahojen hakeminen – tosin sitä olisin tehnyt joka tapauksessa, koska apurahahaku on (sekä hyvässä että pahassa) osa myös tutkijan ja fiktion kirjoittajan työtä.

Olen aloittanut kirjoitusvuoteni siirtymällä kirjan myöhempiin lukuihin, jotka kertovat esoteerisesta ja muustakin alkemiasta 1700-luvulta lähtien. Koska väitöskirjani käsitteli erityisesti 1400–1600-lukujen alkemiaa, en lukenut sitä varten uudemmista alkemian tuulista. Nyt on siis hauskaa päästä perehtymään alkemian esoteriaosastoon!

Tavoitteenani on saada kesäkuun loppuun mennessä alkemiakirjasta sen verran luettava versio, että voin laittaa käsikirjoituksen esilukijoille. Koska haluan kirjoittaa hauskan mutta tietorikkaan kirjan, joka avautuu monenlaisille lukijoille, aion pyytää muutamia eri ihmisiä antamaan välipalautetta, jotta voin elokuussa alkaa muokata kirjaa kustantajalle lähetettävään muotoonsa.

Jään huomisen jälkeen kolmeksi viikoksi erittäin tarpeelliselle joululomalle. Mikä on fiilis nyt neljän kuukauden tietokirjailijan työn jälkeen?

Minulla on monenlaisia tunteita. On ollut upeaa tehdä kirjailijan töitä WSOY:n kirjallisuussäätiön apurahan turvin. Välillä muistan aivan yhtäkkiä, että minulla on kustannussopimus, ja ilahdun. Koska olen edelleen liiallisen perfektionismin piinaama, pääasiallisena fiiliksenä on silti, ettei alkemiakirja ole edennyt niin kuin sen olisi pitänyt.

Numerot kuitenkin lohduttavat minua, kun tuntuu, etten ole edennyt. Tiirailen niitä ja yritän ajatella, että onhan tässä jo aika hyvin edetty. Syyskuun alussa minulla oli vain näyteluku kasassa, 3663 sanaa (31 738 merkkiä). Nyt kirjatiedostolla on mittaa 105 sivua: tällä hetkellä 26 285 sanaa, 215 959 merkkiä.

Joukossa on paljon tauhkaa. Kuten olen aiemmin kertonut, kirjoitusprosessini etenkin pidemmissä projekteissa tarkoittaa sitä, että kirjoitan ensin hirmuisen määrän raakatekstiä, jota myöhemmin karsin ja kiillotan lopulliseen muotoonsa. Lisäksi tämänhetkisessä kirjatiedostossa on paljon ranskalaisia viivoja, jotka jossain vaiheessa muuttavat muotonsa varsinaiseksi tekstiksi. Kevään mittaan kirjatiedoston sanamäärä tulee alussa kasvamaan, kun kirjoitan lisää raakatekstiä, ja sitten pienentymään, kun muokkaan tekstiä.

En ole päässyt (liian kunnianhimoiseen) tavoitteeseeni saada kirjoitettua jokaisesta luvusta ainakin jonkinlainen luonnosversio. Kirjan kaksi viimeistä lukua ovat vielä aivan muistiinpanovaiheessa. Kartoitin eilen, missä vaiheessa kukin luku on, ja on pakko myöntää, että oli lannistavaa ajatella, miten kesken kaikki vielä on.

Olen kuitenkin kirjoittanut paljon! Väitöskirjani ansiosta tiedän erityisen paljon keskiajan ja uuden ajan alun alkemiasta, ja tästä syystä näitä aikakausia käsittelevät luvut ovat huomattavasti pidemmällä kuin muinaisesta ja nykyisemmästä alkemiasta kertovat luvut. Muistutan itseäni myös siitä, että tämä on kirja. Kirjoissa kestää, ja tietokirjan raakaversiossa kestää kauemmin kuin romaanin, koska en voi keksiä faktoja päästäni, vaan käytän tutkittua tietoa lähteenäni. Tärkeä osa syksyn kirjoitustyötä onkin ollut taustakirjallisuuden lukeminen niistä aiheista, joita vain sivusin väitöskirjassani.

Alkemiakirjan tiedostoon on tullut 22 622 sanaa lisää verrattuna syyskuun alkuun. Lisäksi kirjoitin marraskuussa 50 000+ sanan Nanowrimo-romaaninraakileen englanniksi. On erittäin mukavaa havaita, että näinkin pian väitöskirjatyöni jälkeen jaksan tuottaa tekstiä näin paljon. Sanoja tulee, kun aivot ovat virkeinä.

Mistä pääsenkin päivän varsinaiseen aiheeseen: lepoon.

Väitöskirjaprosessi on uuvuttava etenkin loppua kohti. Koronapandemian keskellä väittely toi myös omat stressinsä. Vaikka pidin pitkän kesäloman väitökseni jälkeen, olen syksyn mittaan havainnut, etten ole edelleenkään täysin toipunut väitöskirjaväsymyksestä. Eikä ihmekään, sillä syksyyn on mahtunut tietokirjan kirjoittamisen lisäksi monenlaisia kiinnostavia akateemisia projekteja (ja lisäksi koronatilanne on aiheuttanut ja aiheuttaa jatkuvaa pientä taustahuolta). Syksy on ollut innostava, mutta samalla erittäin haastava uusine tuulineen. Huomaan, että sisäinen ääneni muuttuu kohta huudoksi, jos en hidasta ja lepää.

Asiaintila on käynyt tällä viikolla selväksi myös tietokirjaa työstäessäni. Selaan kirjatiedostoa ja vaikka huomaan monta osiota, jota voisin lähteä työstämään – jota olisi jopa kovin helppoa työstää – aivoni eivät jaksa lähteä liikkeelle. Rattaat tarvitsevat perusteellista öljyämistä. Kas, nyt ollaan kirjoitusprosessin tässä vaiheessa!

Vaiheessa, jossa tarvitsee päästää irti tekstistä joksikin aikaa. Antaa sen levätä koskemattomana, ja sinä aikana levätä itsekin. Lukea romaaneja, nukkua päiväunia, silittää kissoja, kokoontua perheen ja ystävien kesken. Lepovaiheessa.

Nyt on siis aika antaa alkemiakirjan levätä kolmisen viikkoa. Aika kerätä voimia uutta vuotta varten. On ihmeellistä, miten tekstin työstäminen helpottuu, kun sen antaa levätä. Sitä osaa tauon jälkeen katsoa uusin silmin ja ratkaista kaikenlaisia ongelmia, jotka tuntuvat tällä hetkellä ylitsepääsemättömiltä. Odotan tammikuuta, kun avaan taas tiedoston ja uupumuksen sijasta tunnen kihisevää innostusta päästä työstämään käsikirjoitusta. Siihen päästäkseni on nyt aika päästää irti.

Nähdään siis taas tietokirjamerkeissä tammikuun puolella. Toivotan kaikille rauhallista joulunaikaa – levätkää niin paljon kuin voitte.

Monessa ”haluatko tietokirjailijaksi?” -henkisessä oppaassa huomautetaan nimenomaan tutkijoille, etteivät he voi kirjoittaa yleistajuista tietokirjaa samalla tavalla kuin akateemista artikkelia. Tämä on totta. Akateeminen kirjoitustyyli on aivan toista maata kuin tietokirjan tyyli.

Akateemisessa maailmassa tutkijat ovat tottuneet kirjoittamaan tarkkaa tekstiä, jossa kuvailulla ja lennokkuudella ei ole niin väliä, kunhan faktat ovat kunnossa ja lähdeviitteet selvät. Omalla humanistisella alallani, filologiassa ja historiallisessa kielitieteessä, hyvin soljuvaa ja yhteen nivoutuvaa tekstiä arvostetaan tosin enemmän kuin vaikkapa geenitutkimuksen alalla. Esimerkiksi ohjaajani ja esitarkastajani kehuivat väitöskirjaani miellyttäväksi lukukokemukseksi, mistä olen todella iloinen. Tein paljon töitä saadakseni tekstistä sujuvaa. Kehuista huolimatta väitöskirjani ei kuitenkaan ole viihdyttävää lukemista alan ulkopuoliselle. Joka sivu vilisee erityistermejä, lähdeviitteet tuppautuvat tekstin sekaan, ja kaikki väittämät on perusteltu pikkutarkasti tieteenalan tapojen mukaisesti.

Ei ihme, että akateemista tekstiä sujuvasti tuottavan tutkijan voi olla vaikeaa ottaa rennompi ote kirjoittaessaan yleistajuista tekstiä laajemmalle yleisölle. Yleistajuistamisessa on kyse osittain juurikin yleistämisestä, ja se on meille tutkimusta tekeville välillä kovin haastavaa. Eihän aiheesta X vielä tiedetä niin paljon, että voisin jättää pois ehkät ja tomerasti vaan väittää jotain!

Huomaan, että minulle haastavinta tietokirjan kirjoittamisessa on nimenomaan tarkkuuden tasojen miettiminen. Tarvitseeko lukija näin paljon yksityiskohtia? Miten paljon kehtaan yleistää? Olen tässä vaiheessa prosessia antanut itselleni luvan rypeä yksityiskohdissa, jos se edistää raakileversion valmistumista. Myöhemmin katson kirjaa kokonaisuutena ja mietin, minkä tasoinen tarkkuus riittää.

Kirjoitustyylin suhteen olen kokenut tietokirjaprosessissa vähemmän haasteita. Olen itse nimittäin tottunut vaihtamaan tyylilajien välillä johtuen fiktiotaustastani. Olen kirjoittanut fiktiota ja runoja lapsesta lähtien ja ottanut homman vakavammin viimeisen noin 15 vuoden aikana. Kirjoitan paljon englanniksi (toinen äidinkieleni), mutta myös suomeksi. Olen kohtapuoliin alkamassa viimeistellä suomenkielistä säeromaanikäsikirjoitusta, jonka kirjoitin keväällä. Osallistuin juuri Nanowrimo-kirjoitushaasteeseen, jossa kirjoitin marraskuun aikana hieman yli 50 000 sanaa ja sain englanninkielisen romaanikäsikirjoituksen raakileversion valmiiksi.

Kirjoitan siis paljon luovaa tekstiä. Olen tottunut leikkimään sanoilla ja venyttämään sekä englantia että suomea omiin tarkoitusperiini.

Väitöskirjaa tehdessäni minusta tuntui, että luovan kirjoittamisen tausta oli minulle sekä vahvuus että pienemmässä määrin heikkous. Heikkous siksi, että minulla kesti jonkin verran aikaa oppia kirjoittamaan kunnollista akateemista tekstiä. Vahvuus erityisesti siksi, että fiktion kirjoittamisen kautta olen oppinut, millainen olen kirjoittajana. Kuten viime postauksessa totesin, kirjoitusprosessini on sotkuinen, mutta ainakin tiedän, millä tavalla saan tekstiä aikaiseksi. Käytän akateemisessa kirjoittamisessa samoja tekniikoita, joilla naputtelen romaanin kasaan. Kirjoitustyyli on täysin erilainen, prosessi yllättävän samanlainen.

Narratiivinen tietokirja on minulle oikeastaan melko ideaali kirjallisuudenlaji. Pääsen käyttämään tutkijan taitojani tiedonetsinnässä ja faktojen tarkistuksessa. Osaan jäsentää tietoa ja löytää lähteistäni kirjaa varten tarpeellisen tiedon melko nopeasti. Pääsen kuitenkin myös leikkimään kielellä, heittämään vitsiäkin, kuvailemaan ja kuljettamaan lukijaa eteenpäin taidoilla, joita olen saanut fiktiota kirjoittamalla. Tietokirjoittaminen on ihana välimuoto, mieluinen pysähdyspaikka janalla, jonka toisessa päässä on akateeminen teksti ja toisessa fiktio. Minulla on vielä paljon opittavaa hyvän tietokirjan tekemisestä, mutta luovien ja akateemisten kävelysauvojen tuella on ollut yllättävän helppoa lähteä liikkeelle.

Mainitsin edellisessä postauksessani, että tarkoituksena on päivittää tätä blogia noin parin viikon välein. Noh, nyt on kulunut yli kaksi kuukautta tuosta postauksesta, ja kuten saatatte huomata, päivityksiä ei ole näkynyt. Osittain tämä liittyy perisyntiini perfektionismiin: aloin pohtia heti alkuun liian monimutkaista postausta, ja ilmiselvänä lopputuloksena en saanut sitä aikaiseksi, koska tuntui liian vaikealta muotoilla ajatukseni selkeiksi asti.

Hupsistarallaa. Melko tyypillinen seuraus siitä, että mainostaa projektin alussa aikovansa postata joka toinen viikko! Otetaan siis nyt kevyen kautta sen sijaan, että lähden pohtimaan syntyjä syviä tieteen olemuksesta.

Miten Kultaa ja kuolemattomuutta on edistynyt syyskuusta lähtien?

Syyskuun alussa minulla oli kirjoitettuna vain näyteluku, jonka perusteella sain kesäkuussa kustannussopimuksen kirjaa varten SKS:n kanssa. Kirjoitin näyteluvuksi johdannon ensiversion, jotta kustantamo saisi laajempaa kuvaa siitä, mitä kirja käsittelee ja miten lähestyn aihettani.

Kahdessa kuukaudessa Kullan raakaversio on edistynyt aika mukavasti. Tiedostolla on mittaa jo yli 80 sivua, ihan virkkeiksi asti ehtinyttä tekstiä ja runsain määrin muistiinpanoja. Monta alalukua on jo valmiina, ja etenkin keskiajan alkemiasta kertova luku on jo pitkällä. Tiedosto vilisee alaotsikoita ja sotkuisia muistiinpanoja, ranskalaisia viivoja ja muutamia erinomaisiakin virkkeitä. Aikamoista sotkua se on tässä vaiheessa – ja tämän takia en anna pahimpia raakaversioitani luettavaksi edes läheisilleni.

Kirjoitusprosessini on juuri sitä – prosessi, ja alussa varsin sotkuinen sellainen. Kuuntelin keväällä Zoomin kautta Carol Kiriakoksen alustusta akateemisesta kirjoittamisesta, jossa hän sanoi: ”Ensin sotketaan, sitten siivotaan”.

Tämä lausahdus kolahti heti, koska toimin itse tällä tavoin käytännössä kaikessa kirjoittamisessani: fiktiossa, akateemisessa tekstissä, blogipostauksissa. (Alkusysäyksenä prosessikirjoittamiselle toimi ensimmäinen Nanowrimo-osallistumiseni vuonna 2008.) Ensin kirjoitan raakaversion, jossa vaan räiskin tekstiä vapaasti sivulle välittämättä muusta kuin tekstin tuottamisesta. Raakaversion valmistuttua muokkaan tekstistä selkeän, kauniin ja tarkoituksenmukaisen – nämä tarkoittavat toki aivan eri asioita riippuen siitä, onko teksti akateeminen artikkeli, runo tai fantasiaromaani.

Ensin sotketaan, sitten siivotaan.

Carol Kiriakos

Muokkausprosessini tuppaa olemaan pitkä, monipolvinen palapeli. Tämänkaltainen prosessikirjoittaminen on silti tapa, jolla saan parhaita lopputuloksia. Koska itse ajattelen kirjoittamisen kautta, minun on vaikeaa työstää tekstiä päässäni niin, että se olisi jo ensimmäisessä muodossaan luettavaa ja selkeää. Tulen varmasti kirjoittamaan tänne vielä lisää kirjoitusprosessistani.

Tavoitteenani Kullan suhteen on saada joululomaan mennessä valmiiksi vähintään jonkinlainen versio kirjan jokaisesta luvusta. Tämä saattaa olla hieman kunnianhimoinen tavoite, koska olen nyt vaiheessa, jossa minun pitää lukea lisää taustakirjallisuutta aiheista, joihin ei väitöskirjani puitteissa ollut tarpeen perehtyä. Aion silti tehdä parhaani tavoitteen saavuttamiseksi, koska tällaisen virstanpylvään saavuttaminen joululomalle lähtiessä olisi mitä mainioin joululahja itselleni.

Olen nyt puolessavälissä Nanowrimo-haastetta, johon osallistun taas pitkästä aikaa. Työn alla on uusi fantasiaromaani, jota olen marraskuun aikana kirjoittanut tähän mennessä noin 25 000 sanaa. Voisi kuvitella, että romaaniraakileen kirjoittaminen veisi aikaa ja energiaa tietokirjan kirjoittamiselta. Itse asiassa olo on tähän mennessä ollut aika päinvastainen: kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. Aionkin ottaa tästä luovan räiskimisen kuukaudesta nyt kaiken ilon irti ja jatkaa tietokirjan suhteen samaa energiaa joulukuussa.

Syksyn työ on sotkemista varten. Keväällä aloitan siivoamisen.

Tästä se alkaa. Nimittäin esikoistietokirjailijan taipaleen bloggaus tämän Viisasten kiven metsästäjät -blogin kautta. Päätin, että haluan dokumentoida omaa tietäni kirjoittaessani kirjaa, jonka työnimenä on Kultaa ja kuolemattomuutta: Länsimaisen alkemian historiaa.

Valmistuin kesällä 2021 filosofian tohtoriksi englannin kielen oppiaineesta Turun yliopistosta. Miten tämä liittyy alkemiaan? Siten, että väitöskirjani käsittelee englanninkielisiä alkemistisia käsikirjoitustekstejä 1400-1600-luvuilta, eli olen sitä työstäessäni tehnyt vuosien varrella runsaasti taustatutkimusta alkemian historiasta. Väitöstutkimukseni on antanut kerrassaan herkulliset eväät lähteä popularisoimaan alkemiaa. Olen tutkimuksessani kiinnostunut alkemistisista teksteistä historiallisen kielitieteen näkökulmasta, mutta alkemian yleinen historia on hykerryttävän jännää ja kummallista. Olenkin onnellinen päästessäni tietokirjassani jakamaan kaikenlaisia tiedonjyväsiä, jotka eivät olleet väitöskirjalleni relevantteja.

Akateemisen taustani lisäksi olen spefikirjailija ja runoilija. Olen kirjoittanut fiktiota niin kauan kuin muistan, sekä suomeksi että englanniksi – synnyin Englannissa ja asuin siellä ensimmäiset kymmenisen vuottani, eli englannin kieli on toinen äidinkieleni. Tulen varmasti kirjoittamaan tänne paljon (spekulatiivisen) fiktion ja tietokirjallisuuden kirjoitusprosessien eroista ja samankaltaisuuksista!

Minulla on käynyt hurja tuuri tietokirjani suhteen: nyt, kirjoitustyön alkaessa, minulla on sekä apurahoja kirjan kirjoittamiseen että kustannussopimus SKS:n kanssa. Kirjoitan näistä kummastakin myöhemmin – apurahojen hakemisesta tietokirjatyöhön (ja miten se eroaa akateemisten apurahojen hausta) ja kustannussopimuksen solmimisesta. Teen syyskuusta joulukuuhun töitä WSOY:n kirjallisuussäätiön apurahalla.

Mistäs otsikon elohopea, mistä korpinmusta? Elohopea on länsimaisessa alkemiassa olennainen ainesosa: useiden alkemististen teorioiden mukaan se on viisasten kiven tärkein ainesosa rikin lisäksi. Elohopea symboloi henkilökohtaisella tasolla minulle kirjoitustyön häilyvyyttä ja muuttuvaisuutta: kirjailijalla jokainen työpäivä voi olla erilainen.

Korpinmusta taas viittaa viisasten kiven tekovaiheeseen, jossa työstettävä aine muuttuu mustaksi – tämä vaihe tapahtuu ennen kuin aine voi muuttua valkoiseksi kiveksi, jolla tehdään hopeaa, ja sen jälkeen punaiseksi kiveksi, jolla tehdään kultaa. Tunnen itseni kirjoittajana, eli tiedän, ettei matka tule aina olemaan helppo. Korpinmustia hetkiä tulee varmasti, hetkiä, jolloin tuntuu, ettei työ edisty, että kirjoitusprosessi takkuaa. Korpinmustuus tarkoittaa kuitenkin, että parempaa on luvassa: teksti työstyy eteenpäin ja on taipaleen lopussa valmis.

Pyrin kirjoittamaan uuden postauksen tänne noin parin viikon välein. Luvassa on reflektointia kirjoitusprosessistani, narratiivisuudesta tietokirjoissa, lukemistani aineistoista, ja varmasti kaikenlaista muutakin. Tervetuloa mukaan tälle matkalle, jonka toisessa päässä siintää valmis tietokirja!